Vuoden viimeiset vedot

Puolentoista viikon tauon jälkeen palattiin agilitykentille ja vielä kahtena peräkkäisenä päivänä. Treeneissä ajatuksena se, että tehdään niitä tekniikoita, joita ei vielä olla treenattu eli eilinen meni twistin ihmettelyssä ja keinun mieleenpalauttamisessa ja tänään tahkottiin Taijan ja Iisin seurassa välistävetoja ja pakkovalsseja. Twistissä ei ongelmia. Armas kääntyy pienessä tilassa ja säilyttää hyvän vauhdin, mutta alkuun jäin itse vähän turhaan hämmästelemään ja jäin tielle. Kun omat askelkuviot sai kohdilleen, meni twistaukset hienosti. Pentukeinukin sujui ihan mallikkaasti, vaikka Armas pääsikin pentukurssilla säikähtämään siinä. Onko tuolla lyhyt muisti vai eikö se jää tuollaisia pitkäksi aikaa miettimään?


Tämän päivän treeneistä jäi hyvä mieli ainoastaan kepeistä, joita tehtiin treenien lopuksi. Muut jutut meni kauniisti ilmaistuna ketuksi. Välistävedossa olen joko itse ihan väärässä paikassa tai Armaksella liian kovat kierrokset, mutta onnistumisia ei menannut tulla millään, vaikka pilkottiin homma ihan pieniksi palasiksi. Nyt tarvittaisiin Elinaa! Pakkovalssi yhden esteen kanssa onneksi sujui joten kuten, mutta vaudilla ei edes viitsitty sitä kokeilla. Jätetään hautumaan ja odotetaan ohjattuja treenejä. Mutta ne kepit! Kokeiltiin ensimmäistä kertaa kapealla kujalla ja ohjureilla ja kahden lyhyemmän ja pienen ihmettelyn jälkeen Armasta ei pidättänyt mikään. Sen ajatus ja katse pysyy pitkilläkin kepeillä edessä ja liike on sopivan matala ja nopea. Muutama räyh piti huutaa aina ennen keppejä, joten nyt on kepit taidettu asentaa kelpiin. Onnistumiseen on hyvä päätää tämä agilityvuosi.


Ensi vuonna meillä onkin jossain määrin uudet kuviot agilityssä, sillä seura vaihtuu naapuriseuraan. Saas nähdä onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella. 

Tapsan tanssit

Jatketaan päivityksiä, kun sähköt vihdoin palasivat. Myrskyn seurauksena vietittiin puolikas vuorokausi kynttilän valossa, mutta muilta tuhoilta onneksi vältyttiin. Metsässä on siellä täällä kaatuneita puita ja vanhempien luona, jossa joulu vietettiin, kaatui useampikin puu pihalla. Koirat ovat onneksi ottaneet tilanteen rauhallisesti ja keskittyneet lähinnä joulun kiireistä palautumiseen. Varsinkin Mandolla on riittänyt menoa, sillä joulupäivän kelpietrefit verotti osan jaksamisesta ja Tapaninpäivänä käytiin vielä sukuloimassa Ugissa, jossa piti painia ja myllätä Pimun kanssa. Hieman eri tahtiin koirien jalat nousi, sillä ikäeroa on kymmenen vuotta, mutta yhteinen sävel löytyi silti. 

Joulupäivän kelpietreffit

Kami, Ledi ja muutama musta tai ruskea kelpie

Armaksella lepotauko, Pumalla ei

Jotta voi hyvällä ommalla tunnolla syödä suklaakonvehteja, juustoja ja muita herkkuja, pitää välillä reippailla. Seitsemän kelpiä ja melkein sama määrä omistajia treffasi sateessa ja tuiskussa ja ainakin koirien linjat tuli huollettua juoksemisella, painimisella ja kiipeilyllä. Kuten kuvista näkee porukka tulee hyvin juttuun keskenään ja ainoa kränääjä oli Urho, joka joutuikin syystä ulkoilemaan hihnassa. 


PS. Jouluaatto meni muuten rutiinilla, mutta Armaksen mielestä Joulupukki oli Todella Pelottava. Noh, kuka muukaan pitäisi parrakkaasta ja punakasta vieraasta miehestä, joka kolkuttelee ovia ja ikkunoita ja puhuu oudolla möreällä äänellä. Vähän kaduttaa, ettei koirille ollut omia lahjoja ja vääryys on luvattu korjata vuoden vaihtuessa.

Hyviä pyhiä!

Meidän jengi haluaa toivottaa hyvää ja rauhallista joulua kaikille Upponallen joulurunon muodossa!

Kuusen alla on kummaa puhinaa, 

karvaisen kuonon jouluista tuhinaa, 

heilahtaa kuusen katveessa tassu, 

kurahtaa vihreän varjossa massu, 

joulukarhu on asialla, 

oksien peitossa kuusen alla. 

Karhulla mielessään jouluiset ilot, 

purkki, lahjat ja omenakilot. 

Siksipä heilahtaa karvainen tassu, 

siksipä kurisee massu, 

että on aihetta hetkinen vartoa, 

odottaa, paastota, punota, vartoa. 

Jälkeen koulun on odotus joulun, 

kaikkein kauneinta maailmassa. 

Karhun mielessä joulu välkkyy, 

kynttilän valo silmissä läikkyy, 

mieli on auvoinen, mieli on avoin, 

viettääkseen joulua jouluisin tavoin.

Kiehuu ja höyryää

Olen löytänyt kelpiestä on- ja off-napit, mutta säätönappula on vielä kateissa. Tällä hetkellä siis mennään joko täysillä tai sitten ei ollenkaan ja yleensä valinta osuu ensimmäiseen vaihtoehtoon. Kyllä se välillä nukkuukin ja siihenkin keskitytään täyspianoisesti katollaan maaten, joten meidän elämä ei ole jatkuvaa säntäilyä.


Muutama viime viikko ollaan keskitytty agilityssä lähinnä hallintaan ja rauhoittumiseen, sillä on-nappi on tainnut jumittua pohjaan. Kerralla tehdään vain muutamia esteitä ja palkka tulee pääasiassa mun kädestä. Esteille pääsee vasta sitten, kun on raaauhaallinen ja reeentoo ja itse en pingota. Alun pieni panikointi irtoamattomuudesta on nyt vaihtunut pieneen panikointiin siitä, että tuleeko tuo ollenkaan lähelle. Ei ole edelleenkään helppoa tämä meidän treenaaminen.


Elinan treeneissä ollaan keskitytty perustekniikoihin ja samoja juttuja ollaan tahkottu myös itsekseen. Tällä hetkellä toimivinta on se, että treenipätkät pidetään lyhyinä ja välillä käydään pienellä jäähylenkillä tai muuten vaan hallista pois hengittelemään syvään. Tällä viikolla treenattiin valsseja ja pimeitä putkikulmia, jotka välillä toimii ja välillä ei. Valsseissa mä olen koko ajan todella pahasti myöhässä (Missä kohtaa en olisi?) ja paikoillani ja putket nostaa Armaksen kierroksia niin paljon, ettei oikea putken pää aina löydy. Elina jaksaa vakuuttaa, että tämä on vain ohimenevä vaihe ja kyllä se hallinta sieltä hetken kuluttua löytyy. Mutta miten mä saan omaa ikää kymmenen vuotta pois ja sprintterin juoksianlahjat, että pysyn hallitunkaan kelpien perässä? Vieläkö ehtii lähettää toiveita Joulupukille?

Sairaita bileitä

Olen sairastunut johonkin vuosisadan tuberkuloosiin. Kuume heittelee ylös ja alas ja ääntä tulee vaihtelevalla menestyksellä. Jarkko on onneksi hoitanut koirien lenkitykset, mutta siihen ne aktiviteetit on oikeastaan jääneet, joten ainakin pikkukelpiellä on ollut tylsää. Onneksi tauti on levinnyt sen verran laajalle, että vertaistukea löytyy, joten koirat autoon ja toisen puhumattoman luo kylään. Voimat ei riitä lenkkeillyyn, mutta onneksi koirat hoitaa juoksemisen ihan keskenään ja itse voi vaan seistä paikoillaan ja keskittyä hengissä pysymiseen. 


Samalla tuli vietettyä Lilon 2-vuotissynttäreitä ja kuten kaikissa hyvissä bileissä tarjoilu on mainiota, ohjelmaa oli riittävästi ja menoa riitti sammumispisteeseen asti.

 

Viikonlopun rientoja

Jos sukutaulussa ei ole yhtään paimenta, ei voi olettaa, että paimennus sujuu. Harvoin tuntee oloaan niin tumpeloksi, kuin mitä eilen tunsin. Olin koko ajan tiellä, edessä, väärässä paikassa tai muuten vaan hukassa. Onneksi Armaksella on jossain kauempana suvussa joku, joka on joskus kohdannut lampaan, joten pieni pilkahdus viettiä saatiin kaivettua esille. Mun paimenvietti taitaa olla niin syvälle hautautunut, että siihen ei yksi tai kaksi treeniä riitä. Hyvä, että jompi kumpi edes saa jutun juonesta kiinni. Hauskaa ja mielenkiintoista paimennus silti on ja eiköhän siinäkin joskus itsekin kehity.


Eilen kokeiltiin ensin pyöröaitauksessa flankkaamista, sitten isommassa aitauksessa kuljetusta ja lopuksi vielä uudelleen flankkausta isossa aitauksessa. Leikkiähän tuo touhu Armakselle vielä on, mutta lopussa lampaiden ympäri pyöriessä se taisi jo tehdä hommia oikeasti, eikä vaan pitänyt hauskaa. Ihan vaan muille noviiseille tiedoksi, että alkuvaiheessa joutuu itsekin ihan oikeasti juoksemaan räkä poskella (tai sitten Kaisa kusetti meitä), pitämään silmällä lampaita, seuraamaan koiran liikkeitä ja linjoja ja vielä olemaan kartalla siitä, että missä mennään ja mihin suuntaan. Ei ole helppoa, ei. Yksi videokin kuljetuksesta löytyisi, mutta ehkä se jätetään julkaisematta.


Ja rasti seinälle: Tänään tehti ensimmäinen jälki! Lyhyt tosin, mutta jälki kuitenkin. Armas teki hommia keskittyneesti ja rauhallisesti, joten sitä jatketaan myöhemminkin, kun vihdoinkin löydettiin laji, jossa mopo ei ainakaan kovin helposti keuli. Terrieritkin sai omat jäljet ja Umppa osoitti taas kerran olevansa nenätyön mestari. Miksei pikkukoirille voi olla omaa hakukoetta ilman tottista? Onneksi treenata voi aina ja mejäkokeisiin me vielä joskus mennään, kunhan itse pääsen koekammosta eroon. Iltapäivällä tehtiin vielä lenkki hiekkakuopilla, joten meillä on talo täynnä hyvin väsyneitä koiria.

Paimenpoika ja mannermainen kanakoira

Armas pääsi tänään tekemään lähempää tuttavuutta lampaiden ja pässien kanssa. Alkuun keskityttiin lähinnä assintenttikoira-Ninjan liehittelyyn ja papanoiden syömiseen, mutta pikkuhiljaa katse kiinnittyi enemmän pössipoikiin, vaikkei hommasta oikein mitään vielä tajuttukaan. Tai ainakaan itse en tajunnut. Ulkona yritettiin tehdä muutama aidanvieruskuljetus, minkä seurauksena Ninja joutui metsästämään pimeyteen karanneita papanakoneita, mutta ainakin Armas sai lampaat paremmin liikkeelle kuin minä. Ei muuten ole helppoa hommaa saada kahta pässiä kulkemaan edes työntämällä, joten pisteet siitä Armakselle! 


Kuljetusten jälkeen siirryttiin sisälle lampolaan tunnelmaa haistelemaan ja tekemään lähempää tuttavuutta lampaisiin. On ne mainioita eläimiä! Ensin pyöriteltiin lampaita karsinassa yhdessä ja lopuksi pikkupaimenen lamppu syttyi ja se siirteli ihan itsekseen pikkujengiä ympäriinsä. Hieno paimennusaloittelu palkittiin ruhtinaallisesti, sillä Armas pääsi tuijottelemaan kanoja. Ja se se vasta olikin siistiä. Eikö niitä kanojakin tarvitse jonkun paimentaa? Muutaman viikon päästä uudeleen. Lampaita paimentamaan siis, ei kanoja tuijottelemaan. 

Epävireessä?

Töissä on ollut viime viikon kiirettä, joten kotona on melko vähän tullut istuttua konella. Puuhailtu ollaan silti kaikennäkösitä, sekä yksin että porukalla ja varsinkin agilityrintamalla ollaan kunnostauduttu. Tai ainkain treenattu. Ja Armas on keskittynyt päivisin kodin sisustamiseen, joten tylsää ei ainakaan ole ollut.


Armaksella ei ole vauhti ainakaan hiipunut agiltyssä, joten olen ollut aika kovilla treeneissä. Välillä tuntuu, että sen vire nousee turhankin korkealle, joten oikeaa mielentilaa vielä haetaan. Moni asia sujuu hyvin, mutta vireen lisäksi tekniikoiden kanssa tulee tahkottua ja välillä vaivuttua epätoivoonkin. Ja tekniikoissa ei ole Armaksen osaamisesta kiinni, vaan omastani, sillä niitä ei ole Urhon kanssa koskaan tullut tehtyä ja opittua. Perus valssit ja muut menee, mutta jo sylikäänös tuottaa itselle tuskaa ja ahdistusta, kun en vaan saa sitä sujumaan. Onko nyt tullut se raja vastaan, kun oma keho ja pää ei enää opikaan niin nopeasti kuin ennen? Kolmenkympinkriisiä odotellessa. Onneksi edistymistäkin on tapahtunut ja olen saanut uutta draivia myös Urhon ohjeemiseen. Urhon vire on noussut treeneissä, joten kisoissakin on toivottavasti odotettavissa hieman vauhdikkaampaa menoa. Toisen kanssa yritetään laskea virettä ja toisen kanssa nostaa, joten yritä siinä sitten pysyä mukana.


Vireensäätelyä ollaan tehty myös haussa. Nupit pistetään välillä kaakkoon, jolloin hallinta katoaa, joten nyt ollaan sitten keskitytty siihen. Onneksi tuo toimii matalammallakin vireellä ja nenä tuntuu toimivan silloin jopa paremmin, kun ehtii keskittyä myös etsimiseen, eikä kaahailuun. Pähkäilen edelleen ilmaisun kanssa ja tällä hetkellä olen kallistumassa haukkuun. Saatan tosin aika nopeasti pyörtää päätökseni, sillä nyt, kun käskystä haukkumista ollaan opiskelu, on ääntä yritetty siirtää myös kaikkeen muuhun tekemiseen ja se ei ole kovin suotavaa. Toivottavasti on vain ohimenevä vaihe.


Ensi viikon loppuna kokeillaan, että miltä mökkeily tuntuu. Vähän jännittää jo etukäteen, että miten apinaorkesteri suhtautuu isommassa porukassa nukkumiseen ja elämiseen, mutta eiköhän se siinä mene kuin muutkin reissut. Kai. Toivottavasti.

Urho ikääntyy

Tasapuolisuuden vuoksi on myös Urhon saatava oma syntymäpäiväketju. Urmander Hesekiel, Liponomi ja oma peräkammarinpoika on saavuttanut jo muutama vuosi sitten virallisen aikuiskoiran iän, mutta edelleen käytös on kuin junnulla, vaikka tänään mittarissa on jo kuusi vuotta. Sankari sai juhlapäivän kunniaksi pitkän rilluttelulenkin, laatuaikaa Pupu-Kongin kanssa, sekä herkkuja. Äsken kuvia selatessa nousi hymy huulille, sillä olin jo unohtanut kuinka hölmön näköinen Urho oli pentuna. Nyt se on ainoastaan hölmö.

Omituisuuksia

Urhon kanssa saunoessa tuli mietittyä, että kaikilla meidän koirilla on jotain outoja omia tapojaan. Urholla yksi niistä on juuri tuo saunominen. Se päivystää kylpyhuoneen oven takana siitä hetkestä lähtien, kun sauna laitetaan päälle ja siirtyy heti ylälauteille makamaan, kun ovea vähänkin raotetaan. Saunahetki on sille hyvin harras hetki ja kaikkeen häiriöön, kuten silittämiseen ja veden tarjoamiseen suhatudutaan suureella pahennuksella. Koira, jolla muuten on jatkuvasti muurahaisia pöksyissä, makaa aloillaan koko saunomisen ajan. Välillä se käy vilvoittelemassa eteisen puolella, mutta palaa taas takaisin lauteille. 


Sanomisen lisäksi Urmander suhatutuu suurella tunteella leluihin. Niillä ei niinkään leikitä, paitsi treeneissä, mutta niitä kannellaan tai pidetään vain suussa. Yölelu täytyy olla ja luvan kanssa iltapissallekin saa lähteä lelu suussa. 


Varpu taas on aamu-unisin koira, jonka olen koskaan tavannut. Tosin otanta on aika pieni, mutta harvemmassa taitaa olla koirat, jotka alottaisivat päivänsä vasta puolelta päivin, jos vaan saisivat. Aamuisin sitä saa huhuilla ja komentaa vähän kovemmallakin äänellä, että sen saa ylös sängystä ja aina se ei edes auta. Joinain aamuina se pitää vaan kylmästi käydä nostamassa sängystä, kantaa se eteiseen ja laittaa äkkiä valjaat päälle, ettei se ehdi livahtamaan takaisin. Ainoa millä Varpun saa vapaaehtoisesti hereille, on banaanin syöminen ja jo ensimmäisen kuoren naksahduksen jälkeen ikäneito on tikkana päivystämässä aamupalapöydän vieressä-  


Juniorijaosto ei ole ehkä vielä näyttänyt koko repertuaariaan, mutta jos lähtökohta on se, että melkein parasta, mitä Armas tietää, on juosta yksin sammalikoissa tai heinikoissa ja murista itsekseen, ei tulevaisuudelta voi pajoa odottaa.

Suhteellisuusteoriaa

Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri askel koiraväelle. Pojat nukkuvat ensimmäistä kertaa vierekkäin ja ilmeisesti ihan tarkoituksella. 

Olen seurannut koirien kehittyviä välejä mielenkiinnolla. Odotettavissa oli, että Varpu ei pentua sulata ja Urhonkin suhtautuminen oli vähän epäselvää. Alussa suhteissa olikin pieniä kolhuja, kun Armas ei ymmärtänyt antaan ikäneidolle sen tarvitsemaa tilaa ja rauhaa, mutta meno on tasoittunut ja ulkona on toisinaan jotain pientä yhteisleikkiäkin viritelty. Varpu nauttii, kun Armas jahtaa sitä ja lelua ja Armas nauttii, kun se saa juoksukaverin. 

Poikien välit ovat vastaavasti olleet vaihtelevia ja muutaman kerran tunteet on niidenkin välillä kuumenneet, vaikka arkea onkin vietetty pääasiassa rauhallisesti. Vähitellen pojat ovat lisänneet keskinäisiä leikkejä ja jopa mahtuneet samalle sohvalle. Ilmeisesti Biisikärpänen ja  mun laulaminen sen mukana sai pojat hakemaan turvaa toisiltaan, joten siinä ne nyt sitten nukkuu kylki kyljessä ensimmäistä kertaa. Oli pakko hiippailla ihan hiljaa hakemaan kameraa, ettei riko harmoniaa. Olisiko tästä seuraava askel se, että pojat siirtyvät yhdessä nukkumaan koirien petiin, eivätkä enää yritä tunkea mun kainaloon yöksi?

Ihme ja kumma

Nyt on maailmakirjat sekaisin, sillä meidän kuolalinko ja ahmatti jätti eilen herkut syömättä. Tai siis mun tarjoamat herkut hakutreeneissä, maalimiehiltä kelpasi kyllä oikein hyvin.

Armas on tähän asti saanut mennä melko vapaassa muodostelmassa hakualueelle, enkä ole vaatinut siltä kunnollista hallintaa metsään mentäessä. Koska se on vasta pentu, koska se niin tykkää hakutreeneistä ja siellä olevista ihmisistä, koska sitä ja tätä. Muutama voisi tulla tähän väliin viisastelemaan siitä, että mitä me sanottiin, sillä eilen tajusin asian todellisen laidan itsekin. Eihän se enää ole mikään ihan pikkunappula ja kyllä sen pitäisi jo jonkilaisessa hallinnassa. Mutta kun se ei ole, koska siltä ei ole sitä vaadittu. 

Eilen treeneissä se ei edes vilkaissut mun tarjoamiin nameihin, vaan yritti päästä alueelle nelivedolla. Kyseessä kuitenkin on koira, joka ihan perusnappuloita odottaessa kuolaa kunnon lätäkön. Pienellä ärähdyksellä tokeni hetkeksi, mutta rynniminen jatkui saman tien. Treeneissä se haki maalimiehet innolla ja söi heiltä herkut, mutta multa ei kelpuuttanut edelleenkään mitään. Luulen, että Armas pitää mua tällä hetkellä pakollisena riippakivenä, joka jostain syystä vaan seurailee sitä metsässä, kun se itse hoitaa homman kotiin. Tarvis varmaa aloittaa joku korjaussarja, että homma ei tulevaisuudessa kaadu tähän. Pähkäilin jo illalla kotiin ajaessa, että seuraavissa treeneissä pääpaino on hakualueelle tulemisen harjoittelussa ja itse hakeminen saa vaikka jäädä vähän vähemmälle huomiolle. Se mua vaan hämmästyttää, joskaan en valita, että miten Mandolla voi olla tuollainen halu tekemiseen ja itse tekeminen on niin suuri palkka sille. En mä ole tottunut tällaiseen!


Edit. Mauhhahhaa! Orastava teiniys nousee pitaan ja ihan kaikkiin käskyihin ei viitsitäkään reagoida. Sama meno siis jatkuu, mistä saatiin eilen treeneissä esimakua. Mutta tämän erän voitin minä ja kerroin orastavalle teinikoiralle, että jos saadaan käsky, siihen reagoidaan, eikä puuhastella jotain, mikä sillä hetkellä tuntuu mukavammalta. Epäilen tosi, että osat tulee vielä kääntymään toisin päin. Mutta nautitaan nyt tästä revanssista edes hetki.

Taistelevat metsot

Pojat pihalle ja lelu ja kamera mukaan. Harmi, että aurinko ei pastanut, mutta jotain ihan selkeitäkin kuvia tuli, vaikka meno oli jokseenkin vauhdikasta. 

Ihan alusta

Olen aloittanut agilityn harrastamisen Varpun kanssa ja lajin parissa on melko aktiivisesti tullut nyt puuhailtua noin seitsemän vuotta. Niihin vuosiin on mahtunut monenäköistä koulutusta ja kilpailua ja Urhon tulo kuvioihin, joten olen olettanut tietäväni lajista jotain. Mutta enpä näköjään tiedäkään. Armaksen kanssa treenatessa iso osa vanhoista opeista unohtuu ja asiat joutuu miettimään uudella tavalla. Onneksi sentään perustekniikat ja -termit on hallussa, joten en ihan ummikkona joudu räpeltämään. 


Varpun kanssa haasteena oli sen herkkyys ja Urhon vauhti tai siis sen puute ja ratakiskomainen etenemistapa, mutta niistä ei ole paljoa apua. Armaksen kanssa en ole vielä onnistunt kehittämään ongelmia, mutta jokainen treeni on vaatinut todellista keskittymistä ja asioiden pohtimista uudelta kantilta, sillä Armas on todella nopea ja irtoava, mutta ei reagoi kovinkaan pieniin vihjeisiin ohjauksessa. Edellämainituista syistä olen lähes koko ajan auttamattomasti myöhässä ja odotan ihan turhaan paikallani, sillä niin olen tottunut Urhon kanssa tekemään. Mutta kun jään odottamaan, on Armas jo mennyt ja edennyt muutaman esteen päähän tai tullut turhautuneena hyppimään vasten. Ja kun saan ajatuksen liikkumisesta yhdistettyä aivoista jalkoihin asti, lähden rynnimään ja hosumaan ja Armas lähtee mun liikkeen mukaan, eikä enää keskity esteisiin. Onneksi ollaan vasta pentukurssille, joten räpellys on (ainakin toivottavasti) sallittua. Sen olen onneksi onnistunut tekemään itselle alusta asti selväksi, että teen asioita määrätietoisesti ja järjestelmällisesti yhdellä tavalla, eikä sovella ja sähellä montaa eri opetustapaa. Hyvä minä! 


Loppuun huomio, että kelpiä ei saa väsyneeksi tunnin agilitytreeneillä ja puolen tunnin peltorälläyksellä pentukaverin kanssa. Ja toinen huomio, että kuraisella sänkipellolla juoksemisen ja painimisen jälkeen kelpie haisee aika pahalle ja on aika tahmaisen oloinen. Pitäiskö kokeilla Armaksen pesemistä ensimmäisen kerran vai odottaa vaan yötä, jolloin tuo käy varistamaasa kaikki kuivuneet kurat meidän sänkyyn, jonne se hiippailee salaa meidän nukahdettua?

Tuomarille ei pyllistellä

Mielestäni lähes kaikkea tulee kokeilla ainkin kerran, joten käytiin viihdyttämässä itseämme Kupittaan puistossa match showssa. Mitä muuta sitä aurinkoisena syyspäivänä muka tekisi?

Armas malttoi hyvin muiden koirien keskellä ja kulki kehässä ainakin omasta mielestäni hyvin sellaiseksi koiraksi, joka on ensimmäsistä kertaa elämässään näyttelyhihna kaulassa ja jolle ei ole opetettu minkäänlaista poseerausta. Ja meillehän hyvä käytös on sitä, että suurimman osan ajasta liikkeen suunta on eteen-, ei ylöspäin ja perusasennossa seistään sen verran kuin sattuu huvittamaan. Jos sattuu huvittamaan. Tuomarin ainoat kommentit meille oli, että pyllistäminen ei ole suotavaa (Koiran, ei mun. Tosin ei munkaan pyllistelyä ehkä olisi hyvällä katsottu.) ja että tämä taitaa olla vähän vilkkaampi tapaus. Tarkemmat kuviot voi jokainen kuvitella itsekseen. Saatiin sentään punainen nauha, joten ei me ihan kamalia voitu olla

Nyt kun mätsärit on koettu, voidaan todeta, että nämä karkelot riitti meille. Jostain kumman syystä kehän kiertäminen ei vastaa sitä, mitä pitäisin mukavana ja rentouttavana harrastuksena ja jonka parissa haluaisin viettää kaikki viikonloppuni. Pakko kai se on jossain vaiheessa virallisiinkin näytelmiin mennä, jotta voidaan tulevaisuudessa pokata kaikki valiotittelit agilityssä ja pk-puolella.  

Sopimusneuvottelut

Ammattijärjestöissä käy kova kuhina, kun tulevan kauden työehdoista neuvotellaan ja palkankorotukset viilataan kohdilleen. Samanlaiset kuviot on meillä kotona ja tilanne näyttää muutamaa kohtaa lukuunottamatta hyvälle, eikä lakkouhkaa näillä näkymin ole ilmassa. Yhteisymmärrykseen ollaan päästy mm. siitä, että lenkillä vastaan tulevat koirakot, juoksijat ja pyöräilijät jätetään rauhaan. Myös ilman hihnaa, kunhan etäisyys on riittävä. Lisäksi yleinen hilluminen tapahtuu yleensä ulkona ja metsissä, jotta kodin elektroniikka ja muu iskuille altis pysyy ehjänä. Mutta sitten on muutama juttu, joista käydään vielä tiukkaa neuvottelua.

• Lintujen ja jänisten jahtaaminen. Armaksen mielestä on ok jahdata kaikenlaisia lentäviä ja pitkäkorvaisia, kunhan tulee kutsusta takaisin, mun mielestä taas ei.
• Hihnakaytös, kun luvassa on jotain tosi kivaa, kuten agility- tai hakutreenit tai kavereiden treffaaminen. Pikkukoiran mielestä riuhtominen ja rynniminen näissä asioissa on ihan soveliasta ja maltti on ihan yliarvostettua. Mun mielipide ei hieman eriävä.
• Urhon härkkiminen. Urho on jäyhä jököttäjä, joka ei leiki lenkillä, eikä sisällä. Se, repiikö sitä korvasta, juokseeko päin tai muuten vaan härkkii ei muuta tilannetta. Sinnikkyys on ihan kuinnioitettavaa, mutta tässä asiassa opin soisi jo menevän perille ja Urholle lenkkeilyrauhan.
• Käytös agilitytreeneissä. Innokkuus on ok, toimintatarmo on ok ja pieni röyhkeyskin on ok, mutta käsien pureminen ei. Se ei nopeuta mun ohjaamista, se ei edistä oppimista, eikä sillä saavuta mitään haluttua lopputulosta. 
• Ruokailutilanteet. Meillä ei tarvitse elää nälässä, eikä ole vaaraa ruoan loppumisesta. Myös oman kupin saa syödä tyhjäksi, eikä norkoilijoita sen ympärillä sallita. Joten ruokaa ei tarvitsisi ahmia henkensä kaupalla, eikä koko keittiötä kuolata ruokaa odottaessa. Ruokakuppien kolistelu pitkin lattioita ei myöskään edesauta ruoan saamista.  

Ehkä se tästä.

Moottori käynnistynyt

Armakselta alkaa vihdoin löytyä sitä kunnon moottoria ja taistelutahtoa. Se on pienestä asti tykännyt leikkiä, ollut todella helposti motivoitavissa ja jaksanut hyvin keskittyä, mutta nyt se vaikuttaa menneen vielä siitäkin eteenpäin. En tiedä, että johtuuko se siitä, että sen kanssa on tehty koko ajan hommia ja kannustettu röyhkeyteen ja taistelemaan vai onko se kehittymässä kypsemmäksi. Hauskaa se joka tapauksessa on, sillä treeneissä se on entistä vietikkäämpi ja säpäkämpi. Tosin se tuo itselle enemmän haasteita, sillä oikean viretilan säilyttämiseksi joutuu tekemään hommia, ettei mene liian suurille kierroksille, jolloin keskittyminen vähän herpaantuu ja käsien pureminen alkaa. Nyt ollaankin pari päivää keskitytty siihen, että tehdään kunnolla ja ajatuksen kanssa, eikä enää pelkästään pelailla ja treenataan vaan leikin varjolla. 


Huh heijaa, tuo alkaa pian aikuistua tai sitten meillä on vesijohtovedessä jotain kiihdyttävää, sillä Urhokin veti perjantain treenit ihan uusille kierroksilla. Muutkin oli ihmeissään sen menosta ja itse sai tehdä hommia, että pysyi sen perässä. Treenasin pitkästä aikaa niin, että palkka on jollain muulla ja se sopii meille nyt, kun Umppa on oppinut luopumaan palkastaan hetkeksi, eikä syöksy suoraan sille vapauduttuaan. Kerrankin oli hyvä fiilis treenien jälkeen. Ja hiki! Vähän ikävä toivoa, että Elvis joutuu jättämään torstain treenit väliin, että me päästäisiin niiden vuorolla Jaakolle. Toivotaan siis, että Mäyrän jalka on jo kunnossa, mutta Jenni pitäisi sitä levossa varmuuden vuoksi.

Oikopolkuja

Eilisten tuhojen jälkeen käytiin tuulettamassa hermoja Paimiossa Jennin ja koirien kanssa. Meno oli entiselaista, kuten videoista näkee. (Ääniä ei kannata laittaa päälle, ellei halua kuulla mun huohotusta. Olen menossa ensi viikolla astmatutkimuksiin.) Lenkillä muistui taas mieleen, että tällä suuntavaistolla ei todellakaan kannata lähteä oikaisemaan. Ei, vaikka kuvittelisi tietävänsä tarkkaan miten oikoreitti kulkee ja minne sitä pitkin pääsee. Pimeä meinasi yllättää ympyrää kiertäessä ja suolla ja risukoissa rämpiessä. Tälläkään kertaa oikoreitti ei lyhentänyt, eikä nopeuttanut matkaa. Koska sitä oppisi kulkemaan ainoastaan tuttuja polkuja pitkin.

Crash, boom, bang!

Armas on nyt puolivuotias ja tämän ikäkauden kehitystehtäviin kuuluu ilmeisesti sähköaitteisiin tutustuminen. Tai sitten mun yövalo ei vaan sopinut sen fengshuihin.Ihme (ja onni) on se, että se ei ilmeisesti ole saanut säköiskua, vaikka johto on ollut koko operaation ajan seinässä ja lamppu pistetty palasiksi.