Vuoden viimeiset vedot

Puolentoista viikon tauon jälkeen palattiin agilitykentille ja vielä kahtena peräkkäisenä päivänä. Treeneissä ajatuksena se, että tehdään niitä tekniikoita, joita ei vielä olla treenattu eli eilinen meni twistin ihmettelyssä ja keinun mieleenpalauttamisessa ja tänään tahkottiin Taijan ja Iisin seurassa välistävetoja ja pakkovalsseja. Twistissä ei ongelmia. Armas kääntyy pienessä tilassa ja säilyttää hyvän vauhdin, mutta alkuun jäin itse vähän turhaan hämmästelemään ja jäin tielle. Kun omat askelkuviot sai kohdilleen, meni twistaukset hienosti. Pentukeinukin sujui ihan mallikkaasti, vaikka Armas pääsikin pentukurssilla säikähtämään siinä. Onko tuolla lyhyt muisti vai eikö se jää tuollaisia pitkäksi aikaa miettimään?


Tämän päivän treeneistä jäi hyvä mieli ainoastaan kepeistä, joita tehtiin treenien lopuksi. Muut jutut meni kauniisti ilmaistuna ketuksi. Välistävedossa olen joko itse ihan väärässä paikassa tai Armaksella liian kovat kierrokset, mutta onnistumisia ei menannut tulla millään, vaikka pilkottiin homma ihan pieniksi palasiksi. Nyt tarvittaisiin Elinaa! Pakkovalssi yhden esteen kanssa onneksi sujui joten kuten, mutta vaudilla ei edes viitsitty sitä kokeilla. Jätetään hautumaan ja odotetaan ohjattuja treenejä. Mutta ne kepit! Kokeiltiin ensimmäistä kertaa kapealla kujalla ja ohjureilla ja kahden lyhyemmän ja pienen ihmettelyn jälkeen Armasta ei pidättänyt mikään. Sen ajatus ja katse pysyy pitkilläkin kepeillä edessä ja liike on sopivan matala ja nopea. Muutama räyh piti huutaa aina ennen keppejä, joten nyt on kepit taidettu asentaa kelpiin. Onnistumiseen on hyvä päätää tämä agilityvuosi.


Ensi vuonna meillä onkin jossain määrin uudet kuviot agilityssä, sillä seura vaihtuu naapuriseuraan. Saas nähdä onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella. 

Tapsan tanssit

Jatketaan päivityksiä, kun sähköt vihdoin palasivat. Myrskyn seurauksena vietittiin puolikas vuorokausi kynttilän valossa, mutta muilta tuhoilta onneksi vältyttiin. Metsässä on siellä täällä kaatuneita puita ja vanhempien luona, jossa joulu vietettiin, kaatui useampikin puu pihalla. Koirat ovat onneksi ottaneet tilanteen rauhallisesti ja keskittyneet lähinnä joulun kiireistä palautumiseen. Varsinkin Mandolla on riittänyt menoa, sillä joulupäivän kelpietrefit verotti osan jaksamisesta ja Tapaninpäivänä käytiin vielä sukuloimassa Ugissa, jossa piti painia ja myllätä Pimun kanssa. Hieman eri tahtiin koirien jalat nousi, sillä ikäeroa on kymmenen vuotta, mutta yhteinen sävel löytyi silti. 

Joulupäivän kelpietreffit

Kami, Ledi ja muutama musta tai ruskea kelpie

Armaksella lepotauko, Pumalla ei

Jotta voi hyvällä ommalla tunnolla syödä suklaakonvehteja, juustoja ja muita herkkuja, pitää välillä reippailla. Seitsemän kelpiä ja melkein sama määrä omistajia treffasi sateessa ja tuiskussa ja ainakin koirien linjat tuli huollettua juoksemisella, painimisella ja kiipeilyllä. Kuten kuvista näkee porukka tulee hyvin juttuun keskenään ja ainoa kränääjä oli Urho, joka joutuikin syystä ulkoilemaan hihnassa. 


PS. Jouluaatto meni muuten rutiinilla, mutta Armaksen mielestä Joulupukki oli Todella Pelottava. Noh, kuka muukaan pitäisi parrakkaasta ja punakasta vieraasta miehestä, joka kolkuttelee ovia ja ikkunoita ja puhuu oudolla möreällä äänellä. Vähän kaduttaa, ettei koirille ollut omia lahjoja ja vääryys on luvattu korjata vuoden vaihtuessa.

Hyviä pyhiä!

Meidän jengi haluaa toivottaa hyvää ja rauhallista joulua kaikille Upponallen joulurunon muodossa!

Kuusen alla on kummaa puhinaa, 

karvaisen kuonon jouluista tuhinaa, 

heilahtaa kuusen katveessa tassu, 

kurahtaa vihreän varjossa massu, 

joulukarhu on asialla, 

oksien peitossa kuusen alla. 

Karhulla mielessään jouluiset ilot, 

purkki, lahjat ja omenakilot. 

Siksipä heilahtaa karvainen tassu, 

siksipä kurisee massu, 

että on aihetta hetkinen vartoa, 

odottaa, paastota, punota, vartoa. 

Jälkeen koulun on odotus joulun, 

kaikkein kauneinta maailmassa. 

Karhun mielessä joulu välkkyy, 

kynttilän valo silmissä läikkyy, 

mieli on auvoinen, mieli on avoin, 

viettääkseen joulua jouluisin tavoin.

Kiehuu ja höyryää

Olen löytänyt kelpiestä on- ja off-napit, mutta säätönappula on vielä kateissa. Tällä hetkellä siis mennään joko täysillä tai sitten ei ollenkaan ja yleensä valinta osuu ensimmäiseen vaihtoehtoon. Kyllä se välillä nukkuukin ja siihenkin keskitytään täyspianoisesti katollaan maaten, joten meidän elämä ei ole jatkuvaa säntäilyä.


Muutama viime viikko ollaan keskitytty agilityssä lähinnä hallintaan ja rauhoittumiseen, sillä on-nappi on tainnut jumittua pohjaan. Kerralla tehdään vain muutamia esteitä ja palkka tulee pääasiassa mun kädestä. Esteille pääsee vasta sitten, kun on raaauhaallinen ja reeentoo ja itse en pingota. Alun pieni panikointi irtoamattomuudesta on nyt vaihtunut pieneen panikointiin siitä, että tuleeko tuo ollenkaan lähelle. Ei ole edelleenkään helppoa tämä meidän treenaaminen.


Elinan treeneissä ollaan keskitytty perustekniikoihin ja samoja juttuja ollaan tahkottu myös itsekseen. Tällä hetkellä toimivinta on se, että treenipätkät pidetään lyhyinä ja välillä käydään pienellä jäähylenkillä tai muuten vaan hallista pois hengittelemään syvään. Tällä viikolla treenattiin valsseja ja pimeitä putkikulmia, jotka välillä toimii ja välillä ei. Valsseissa mä olen koko ajan todella pahasti myöhässä (Missä kohtaa en olisi?) ja paikoillani ja putket nostaa Armaksen kierroksia niin paljon, ettei oikea putken pää aina löydy. Elina jaksaa vakuuttaa, että tämä on vain ohimenevä vaihe ja kyllä se hallinta sieltä hetken kuluttua löytyy. Mutta miten mä saan omaa ikää kymmenen vuotta pois ja sprintterin juoksianlahjat, että pysyn hallitunkaan kelpien perässä? Vieläkö ehtii lähettää toiveita Joulupukille?

Sairaita bileitä

Olen sairastunut johonkin vuosisadan tuberkuloosiin. Kuume heittelee ylös ja alas ja ääntä tulee vaihtelevalla menestyksellä. Jarkko on onneksi hoitanut koirien lenkitykset, mutta siihen ne aktiviteetit on oikeastaan jääneet, joten ainakin pikkukelpiellä on ollut tylsää. Onneksi tauti on levinnyt sen verran laajalle, että vertaistukea löytyy, joten koirat autoon ja toisen puhumattoman luo kylään. Voimat ei riitä lenkkeillyyn, mutta onneksi koirat hoitaa juoksemisen ihan keskenään ja itse voi vaan seistä paikoillaan ja keskittyä hengissä pysymiseen. 


Samalla tuli vietettyä Lilon 2-vuotissynttäreitä ja kuten kaikissa hyvissä bileissä tarjoilu on mainiota, ohjelmaa oli riittävästi ja menoa riitti sammumispisteeseen asti.

 

Viikonlopun rientoja

Jos sukutaulussa ei ole yhtään paimenta, ei voi olettaa, että paimennus sujuu. Harvoin tuntee oloaan niin tumpeloksi, kuin mitä eilen tunsin. Olin koko ajan tiellä, edessä, väärässä paikassa tai muuten vaan hukassa. Onneksi Armaksella on jossain kauempana suvussa joku, joka on joskus kohdannut lampaan, joten pieni pilkahdus viettiä saatiin kaivettua esille. Mun paimenvietti taitaa olla niin syvälle hautautunut, että siihen ei yksi tai kaksi treeniä riitä. Hyvä, että jompi kumpi edes saa jutun juonesta kiinni. Hauskaa ja mielenkiintoista paimennus silti on ja eiköhän siinäkin joskus itsekin kehity.


Eilen kokeiltiin ensin pyöröaitauksessa flankkaamista, sitten isommassa aitauksessa kuljetusta ja lopuksi vielä uudelleen flankkausta isossa aitauksessa. Leikkiähän tuo touhu Armakselle vielä on, mutta lopussa lampaiden ympäri pyöriessä se taisi jo tehdä hommia oikeasti, eikä vaan pitänyt hauskaa. Ihan vaan muille noviiseille tiedoksi, että alkuvaiheessa joutuu itsekin ihan oikeasti juoksemaan räkä poskella (tai sitten Kaisa kusetti meitä), pitämään silmällä lampaita, seuraamaan koiran liikkeitä ja linjoja ja vielä olemaan kartalla siitä, että missä mennään ja mihin suuntaan. Ei ole helppoa, ei. Yksi videokin kuljetuksesta löytyisi, mutta ehkä se jätetään julkaisematta.


Ja rasti seinälle: Tänään tehti ensimmäinen jälki! Lyhyt tosin, mutta jälki kuitenkin. Armas teki hommia keskittyneesti ja rauhallisesti, joten sitä jatketaan myöhemminkin, kun vihdoinkin löydettiin laji, jossa mopo ei ainakaan kovin helposti keuli. Terrieritkin sai omat jäljet ja Umppa osoitti taas kerran olevansa nenätyön mestari. Miksei pikkukoirille voi olla omaa hakukoetta ilman tottista? Onneksi treenata voi aina ja mejäkokeisiin me vielä joskus mennään, kunhan itse pääsen koekammosta eroon. Iltapäivällä tehtiin vielä lenkki hiekkakuopilla, joten meillä on talo täynnä hyvin väsyneitä koiria.