Jos sukutaulussa ei ole yhtään paimenta, ei voi olettaa, että paimennus sujuu. Harvoin tuntee oloaan niin tumpeloksi, kuin mitä eilen tunsin. Olin koko ajan tiellä, edessä, väärässä paikassa tai muuten vaan hukassa. Onneksi Armaksella on jossain kauempana suvussa joku, joka on joskus kohdannut lampaan, joten pieni pilkahdus viettiä saatiin kaivettua esille. Mun paimenvietti taitaa olla niin syvälle hautautunut, että siihen ei yksi tai kaksi treeniä riitä. Hyvä, että jompi kumpi edes saa jutun juonesta kiinni. Hauskaa ja mielenkiintoista paimennus silti on ja eiköhän siinäkin joskus itsekin kehity.
Eilen kokeiltiin ensin pyöröaitauksessa flankkaamista, sitten isommassa aitauksessa kuljetusta ja lopuksi vielä uudelleen flankkausta isossa aitauksessa. Leikkiähän tuo touhu Armakselle vielä on, mutta lopussa lampaiden ympäri pyöriessä se taisi jo tehdä hommia oikeasti, eikä vaan pitänyt hauskaa. Ihan vaan muille noviiseille tiedoksi, että alkuvaiheessa joutuu itsekin ihan oikeasti juoksemaan räkä poskella (tai sitten Kaisa kusetti meitä), pitämään silmällä lampaita, seuraamaan koiran liikkeitä ja linjoja ja vielä olemaan kartalla siitä, että missä mennään ja mihin suuntaan. Ei ole helppoa, ei. Yksi videokin kuljetuksesta löytyisi, mutta ehkä se jätetään julkaisematta.
Ja rasti seinälle: Tänään tehti ensimmäinen jälki! Lyhyt tosin, mutta jälki kuitenkin. Armas teki hommia keskittyneesti ja rauhallisesti, joten sitä jatketaan myöhemminkin, kun vihdoinkin löydettiin laji, jossa mopo ei ainakaan kovin helposti keuli. Terrieritkin sai omat jäljet ja Umppa osoitti taas kerran olevansa nenätyön mestari. Miksei pikkukoirille voi olla omaa hakukoetta ilman tottista? Onneksi treenata voi aina ja mejäkokeisiin me vielä joskus mennään, kunhan itse pääsen koekammosta eroon. Iltapäivällä tehtiin vielä lenkki hiekkakuopilla, joten meillä on talo täynnä hyvin väsyneitä koiria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti