Pojat jäällä

Hallin varauksen vuoksi suunnitellut agilitytreenit vaihtuivat lyhyeen parkkipaikkatokoiluun ja kirmailuun Einon ja Elviksen kanssa Littoistenjärven jäällä. Keli oli harmittavan harmaa, joten kuvat ovat sen mukaisia, mutta se ei poikien menohaluja vähentänyt.

Mahtiagilityy ja vauhtiagilityy

Mustanaamion agilitytreenit ovat taas jatkuneet Elinan ohjauksessa. Keskitytään edelleen tekniikoihin ja lyhyisiin radanpätkiin, sillä muuten kiehuu yli. Armas tekee treeneissä niin täydellä asenteella kaiken, että väsymys tulee melko nopeasti ja sen seurauksena keskittyminen katoaa. Palkkauksen kanssa on liitelyssä edelleen haastetta, sillä mun jahtaaminen on se paras palkka, eikä matkan varrella odottavaa namia tai lelua malttaisi oikein ottaa. Tähän siis tehotreeniä edelleen. Mutta mutta. Kaikesta hampaiden kiristelystä huolimatta meidän meno näyttää aika ajoin jopa agilityltä, joten hienoista edistymistä on tapahtunut. Tällä viikolla pitäisi itsenäisesti treenata keppien sisäänmeoja eri kulmista ja muutenkin valsseja, persjättöjä ja muita härpäkkeitä kepeille. Ja sitä jahtaamattomuutta.


Umppa pääsi tuuraamaan tänään Tuulia Liuhdon treeneihin ja pikkukoiran naama oikein loisti hallin pihalla, kun se tajusi pääsevänsä ihan yksin liikkelle ja vielä agilityä harrastamaan. Viime kesästä saakka on agility ollut aika vähissä sekä treenauksen että kisailun osalta, joten vähän ruosteessa oli kumpikin, mutta ihan vähän vaan. Umpan kanssa oli pitkästä aikaa kiva mennä, kun se teki tarkkaa työtä ja ohjauksen ajoitukset osui itsellä melko hyvin kohdilleen, vaikka vauhtia ei ole mystisesti mistään tullutkaan lisää. Mutta ei U-mies olisi U-mies, ellei se keksisi jotain omaa omituisuuttaan kesken treenien. Alkuun tehtiin useampi pimeä putkikulma ongelmitta ja vaudilla, mutta yht'äkkiä sitä ei voinutkaan mennä. Ei vaan löytänyt putken suuta, vaikka se ihan siinä nenän edessä olikin. Toivottavasti ei keksi lauantaina kisoissa omia kuvioitaan.

Ystävyys, läheisyys, poikarakkaus

Filosofi Esa Saarisen aikanaan levyttämä Poikarakkaus-kappale on saanut meillä fyysisen olomuodon, sillä Urho ja Armas ovat todellakin löytäneet toisensa. En tiedä, että vaikuttavatko magneettikentät, Pekka Haaviston presidenttikampanja vai joku aivan muu, mutta meillä kotona matot on vähän väliä rutussa ja sohvan tyynyt pitkin lattioita, kun pojat vetävät pershepuleita pitkin asuntoa. Tai noh, ehkä pershepuli on tässä kohtaa vähän epäkorrekti ilmaisu, mutta miksi muuksi tuota peräkanaa kaahailua selkä kyyryssä ja korvat pitkin päätä voisi kutsua. Onhan se ihan kivaa, että nuo vihdoinkin leikkivät keskenään, mutta pian meillä ei ole ainuttakaan ehjää huonekalua, eikä naapurit varmaankaan arvosta Urhon inkkarihuutoja ja kiljuntoja. Ja ulkona ei tietenkään voi leikkiä, sillä siellä on kaikkea muuta kiinnostavaa puuhaa, kuten pissojen nuolemista ja keppien kanniskelua ja naapurin Helmi-staffin kyttäilyä. Tosin nuokin pitää tehdä yhdessä. Oikeat Don Quijote ja Sancho Pancha.

Hei kuuraparta!

Talvi tuli vihdoinkin ja muutaman viikon kokemuksella kelpie todellakin tykkää lumesta. Ehkä vähän liiankin paljon. Lenkillä pitäisi nuohota kaikki ojat ja kinokset ja hihnakäyttäytyminen on unohtunut kokonaan, kun lumessa on vaan kiva kaasutella. Aikainen kevät ei siis olisi tämän vuoksi pahitteeksi, vaikka muuten kivaa onkin, kun jäälle pääsee lenkkeilemään ja ulkona on valoisampaa. Josko tämä jossain vaiheessa tasoittuisi.