Mika Myllylän jalanjäljillä

Aamupäivällä käytiin kääntymässä kisoissa. Ekasta radasta ei mainittavaa. Paitsi se, että en ole vieläkään oppinut sitä, että suunnitelmia ei kannata vaihaa rataantututumisen jälkeen. Lopputulos on harvemmin toivotunlainen. Toisella radalla saatiin sentän nolla väännettyä, vaikka vauhti ei edelleenkään päätä huomaa. Olen oikeasti yrittänyt analysoida, että mikä laama-vaihde Urholle iskee päälle, kun se starttaa kisoissa. Se ei stressaa, lihakset on lämmitelty kunnola ja virittelykin on tehty oikeaoppisesti. Treeeissä kuitenkin kulkee ihan kohtuullisesti. Täytyy jatkaa analysointia. 

Keepi pääsi mukaan hallille ja teki kovasti hommia, ettei olisi rynnännyt radalla juoksevien koirien perään tai haukkunut. Oikein naamasta näki, että pinnisteli. Sai ruhtinaallisesti kiitosta, kun malttoi istua paikoillaan ja ottaa kontaktia, vaikka korvat välillä menivätkin rusetille haukkuvien koirien juostessa ohi. Pääsi vielä lopuksi tekemään pientä radanpätkää ja painimaan Puman ja Taiston kanssa, joten siinä oli oikein kunnon palkat.

Mutta se Myllylä -osuus. Koska apinaorkesteri on ollut kasassa jo kymmenen vuotta, käydään juhlistamassa vuosipäivää ravintossa. Ei, emme ajatelleet juoda kuin Myllylä aikanaan, vaan käytettiin hiihtäjän tunnetuksi tekemää suojuoksua koirien väsyttämiseen, jotta ilta olisi mahdollisimman rauhallinen. Suunitelma toimi, sillä kun tekee lenkin hiekkakuoppien kautta suolle, on lopputulos hyvin uupunut koiralauma. Ja hyvin ekstoottiselle tuoksuva koiralauma, sillä jossain vaiheessa matkaa on kohdalle osunut kissankakkakasa. Sitä on hajusta päätellen vähän maisteltu ja kun siihen on yhdistetty suopursut, lahonneet sienet ja suonsilmät, on lopputulos todellakin eksoottinen. En voi suositella.