Paimenpoika ja mannermainen kanakoira

Armas pääsi tänään tekemään lähempää tuttavuutta lampaiden ja pässien kanssa. Alkuun keskityttiin lähinnä assintenttikoira-Ninjan liehittelyyn ja papanoiden syömiseen, mutta pikkuhiljaa katse kiinnittyi enemmän pössipoikiin, vaikkei hommasta oikein mitään vielä tajuttukaan. Tai ainakaan itse en tajunnut. Ulkona yritettiin tehdä muutama aidanvieruskuljetus, minkä seurauksena Ninja joutui metsästämään pimeyteen karanneita papanakoneita, mutta ainakin Armas sai lampaat paremmin liikkeelle kuin minä. Ei muuten ole helppoa hommaa saada kahta pässiä kulkemaan edes työntämällä, joten pisteet siitä Armakselle! 


Kuljetusten jälkeen siirryttiin sisälle lampolaan tunnelmaa haistelemaan ja tekemään lähempää tuttavuutta lampaisiin. On ne mainioita eläimiä! Ensin pyöriteltiin lampaita karsinassa yhdessä ja lopuksi pikkupaimenen lamppu syttyi ja se siirteli ihan itsekseen pikkujengiä ympäriinsä. Hieno paimennusaloittelu palkittiin ruhtinaallisesti, sillä Armas pääsi tuijottelemaan kanoja. Ja se se vasta olikin siistiä. Eikö niitä kanojakin tarvitse jonkun paimentaa? Muutaman viikon päästä uudeleen. Lampaita paimentamaan siis, ei kanoja tuijottelemaan. 

Epävireessä?

Töissä on ollut viime viikon kiirettä, joten kotona on melko vähän tullut istuttua konella. Puuhailtu ollaan silti kaikennäkösitä, sekä yksin että porukalla ja varsinkin agilityrintamalla ollaan kunnostauduttu. Tai ainkain treenattu. Ja Armas on keskittynyt päivisin kodin sisustamiseen, joten tylsää ei ainakaan ole ollut.


Armaksella ei ole vauhti ainakaan hiipunut agiltyssä, joten olen ollut aika kovilla treeneissä. Välillä tuntuu, että sen vire nousee turhankin korkealle, joten oikeaa mielentilaa vielä haetaan. Moni asia sujuu hyvin, mutta vireen lisäksi tekniikoiden kanssa tulee tahkottua ja välillä vaivuttua epätoivoonkin. Ja tekniikoissa ei ole Armaksen osaamisesta kiinni, vaan omastani, sillä niitä ei ole Urhon kanssa koskaan tullut tehtyä ja opittua. Perus valssit ja muut menee, mutta jo sylikäänös tuottaa itselle tuskaa ja ahdistusta, kun en vaan saa sitä sujumaan. Onko nyt tullut se raja vastaan, kun oma keho ja pää ei enää opikaan niin nopeasti kuin ennen? Kolmenkympinkriisiä odotellessa. Onneksi edistymistäkin on tapahtunut ja olen saanut uutta draivia myös Urhon ohjeemiseen. Urhon vire on noussut treeneissä, joten kisoissakin on toivottavasti odotettavissa hieman vauhdikkaampaa menoa. Toisen kanssa yritetään laskea virettä ja toisen kanssa nostaa, joten yritä siinä sitten pysyä mukana.


Vireensäätelyä ollaan tehty myös haussa. Nupit pistetään välillä kaakkoon, jolloin hallinta katoaa, joten nyt ollaan sitten keskitytty siihen. Onneksi tuo toimii matalammallakin vireellä ja nenä tuntuu toimivan silloin jopa paremmin, kun ehtii keskittyä myös etsimiseen, eikä kaahailuun. Pähkäilen edelleen ilmaisun kanssa ja tällä hetkellä olen kallistumassa haukkuun. Saatan tosin aika nopeasti pyörtää päätökseni, sillä nyt, kun käskystä haukkumista ollaan opiskelu, on ääntä yritetty siirtää myös kaikkeen muuhun tekemiseen ja se ei ole kovin suotavaa. Toivottavasti on vain ohimenevä vaihe.


Ensi viikon loppuna kokeillaan, että miltä mökkeily tuntuu. Vähän jännittää jo etukäteen, että miten apinaorkesteri suhtautuu isommassa porukassa nukkumiseen ja elämiseen, mutta eiköhän se siinä mene kuin muutkin reissut. Kai. Toivottavasti.

Urho ikääntyy

Tasapuolisuuden vuoksi on myös Urhon saatava oma syntymäpäiväketju. Urmander Hesekiel, Liponomi ja oma peräkammarinpoika on saavuttanut jo muutama vuosi sitten virallisen aikuiskoiran iän, mutta edelleen käytös on kuin junnulla, vaikka tänään mittarissa on jo kuusi vuotta. Sankari sai juhlapäivän kunniaksi pitkän rilluttelulenkin, laatuaikaa Pupu-Kongin kanssa, sekä herkkuja. Äsken kuvia selatessa nousi hymy huulille, sillä olin jo unohtanut kuinka hölmön näköinen Urho oli pentuna. Nyt se on ainoastaan hölmö.